Seljakämmekkä kasvaa Suomessa vain Saaristomeren kedoilla ja lehdoissa. Toukokuussa kevään lämpö nostaa maasta näitä punaisia ja valkoisia orkideoita. Laji on kärsinyt kasvupaikkojen umpeenkasvusta. Seura on kartoittanut esiintymispaikkoja 1990-luvulta lähtien ja seurannut lajin hupenemista ja esiintymien muutoksia vakituisilla laskentapaikoilla vuosittain. Seljakämmekän taantumista pyritään estämään havainnoimalla ja hoitamalla kasvupaikkoja.
Seljakämmekän vaikea tilanne on yhteydessä karjan laidunnuksen vähenemiseen, mikä on johtanut siihen, että kataja, ruusut ja tuomet sulkevat valon kedoilta ja lehdoista. Elintila loppuu.
Tunnetuin esimerkki seljakämmekän toipumisesta hoidon ansiosta umpeenkasvavilla kedoilla ja laidunmailla, on saatu Jungfruskärin saarelta Saaristomeren kansallispuistossa. Kun Metsähallitus aloitteli saaren hoitoa vuonna 1981, löydettiin saarelta 63 seljakämmekkää. Raivauksen sekä perinteiseen vuosikiertoon perustuvan niiton, lehdestyksen ja laidunnuksen ansiosta nämä kauniit kukat palasivat takaisin. Tuhat yksilöä laskettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja jo muutaman vuodenkuluttua siellä kukki jo yli 2000 kämmekkää. Nyt Jungfruskär on Saaristomeren paras seljakämmekän elinalue.
Eräällä Arkipelagia-seuran inventoimalla saarella Houtskarissa kasvoi pienellä alalla 1015 seljakämmekkää vuonna 1995, mutta vuonna 2021 jäljellä oli enää 48 yksilöä. Seuran talkoolaiset raivasivat kasvupaikkoja auki maanomistajan myötävaikutuksella, ja saarella aloitettiin lammaslaidunnus vuonna 2023. Kämmeköiden uskotaan lisääntyvän taas lähivuosina. Toisaalla Houtskarissa seura aloitti vuonna 2024 viimeisten elinvoimaisten kämmekkäesiintymien hoitoa maanomistajan kedoilla. Täälläkin kämmekkäpopulaation uskotaan lähivuosina kääntyvän taas kasvuun.
Nyt odotellaan hoitotoimien vaikutuksia, ja jokakeväiset kukkivien yksilöiden laskennat jatkuvat. 2020-luvulla seljakämmekkää kasvaa Suomessa enää Ahvenanmaalla ja Paraisten Houtskarissa. Lisäksi Iniössä sinnittelee yksi esiintymä hoidetulla suojelualueella ja toinen Kemiönsaaren Rosalassa. Seljakämmekkä on hyvin pidetty kevätkasvi, johon ihmiset suhtautuvat suojelevasti. Silti se on kärsinyt ylöskaivamisesta ja yrityksistä siirtää kasvi puutarhoihin, vaikka tämä ei yleensä onnistu. Lisäksi myös metsäkauriit ja valkohäntäkauriit ovat aiempaa enemmän popsineet kämmeköitä ja vaikeuttaneet niiden toipumista.
Apollo on maamme suurin valkoinen perhonen, joka on jatkuvasti vähentynyt Suomen luonnossa. Apollo on rauhoitettu. Nyt 2020-luvulla sitä tavataan enää kolmella alueella saaristossa, jotka kaikki ovat saaristossa: Kemiönsaaren Hiittisissä, Paraisten suurilla saarilla ja Ahvenanmaan Föglössä. Lisäksi Lohjalla on pieni erillinen esiintymä.
Arkipelagia-seura aloitti apolloperhoshavaintojen keräämisen kesällä 2014 ja on saanut saaristossa liikkujilta tms. huomattavan määrän uutta tietoa perhosen elinalueista. Laji on elinkierrossaan riippuvainen isosta maksaruohosta, joka on perhosen toukkien ravintokasvi.
Arkipelagia-seura on aiemmin laskenut apollon toukkia ja lentäviä aikuisia Hiittisten pienillä luodoilla, ja viime vuosina osallistunut perhoskallioiden raivaamiseen Paraisilla ja siellä, missä erilaiset pensaat ja puuntaimet uhkaavat peittää kallioiden kukkakedot.
Apollon voi hyvällä tuurilla tavata mainituilla seuduilla lentämässä heinäkuussa ja elokuussa. Perhonen on vähän isompi kuin muut valkoiset perhoset, ja sen takasiivillä on nähtävissä tunnusomaiset punamustat kuviot. Apollolle tunnusomasta on vauhdikas lento, jota rytmittävät lyhyet liitelyjaksot. Lentotavasta perhosen voi tunnistaa kaukaakin.
Kesällä apollo munii isomaksaruohon versoihin. Loppukesällä aikuinen perhonen kuolee, ja laji sinnittelee talven yli pienenä toukkana tai munassa, joka kuoriutuu toukokuussa. Kauniit oranssi-mustat toukat koteloituvat kesäkuun alussa ja valkoiset aikuiset kokoavat siipensä lentoon muutamaa viikkoa myöhemmin. Aikuiset perhoset imevät mettä ketojen kukista, ja näin keskikesällä kukkivat ketojen, kallioiden ja rantojen kukkaniityt ovat nekin apollolle elintärkeitä.
Kaikkia syitä apollon vähenemiseen ei tiedetä. Ilmasta maahan lankeava rehevöittävä laskeuma on varmaankin eräs sellainen luonnontilan muutos, joka lisää sopivien elinympäristöjen umpeenkasvua. Tätä haitallista muutosta hillitsee se työ, jota Arkipelagia-seura tekee raivaustalkoilla Paraisilla. Voi olla, että myös kauriiden lisääntynyt laidunnus on vähentänyt ketojen mesikasveja ja isomaksaruohoa. Tätä uhkaa vielä tutkitaan.
Saaristomerellä elää kaksi harvinaista apolloa. Pienemmän eli pikkuapollon elinympäristöä ovat saariston lehdot ja hakamaat. Pikkuapollo muistuttaa isompaa sukulaistaan, mutta sillä ei ole takasiivillä samoja punamustia kuvioita kuin apollolla. Arkipelagia-seuran talkoolaiset ovat hoitaneet myös pikkuapollon elinympäristöjä.
Pikkuapollo talvehtii pieninä toukkina tai munissa, ja sen toukat kuorituvat keväällä, kun kasvillisuus alkaa vihertää. Ne ruokailevat pystykiurukannuksella ja lyhyen koteloitumisen jälkeen lähtevät lentoon toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa. Aiemmin pikkuapolloa saattoi tavata verrattain yleisenä lentämässä vaikkapa Houtskarin, Korppoon ja Nauvon laidunsaarilla, mutta nyt se on täällä jo hyvin harvinainen. Ahvenanmaan puolella pikkuapolloa tavataan useammalla paikalla, mutta sielläkin laji on vähenemässä.
Tämä perhonen kuten monet muutkin Saaristomeren harvinaiseksi käyneet lajit, on menettänyt mieleisiään elinympäristöjä sitä mukaa kun laidunnus on melkein hävinnyt saaristossa. Arkipelagia-seuralla on ollut Korppoossa hoitokohteena eräs seudun viimeisistä pikkuapollon esiintymistä. Siellä pensaikoita on raivattu ja näin saatu lisää valoa pystykiurunkannukselle. Mutta samoilla kedoilla laiduntavat myös valkohäntä- ja metsäkauriit, jotka ovat voimakkaasti vähentäneet toukkien ravintokasvin määrää.
Samaan aikaan kun perinteinen laidunnus on melkein hävinnyt saaristossa, ovat metsäkauriiden ja valkohäntäkauriiden määrät kasvaneet voimakkaasti. Suomen Riistakeskuksen ja Arkipelagia-seuran hankkeessa selvitetään miten kauriiden laidunnus poikkeaa karjan vaikutuksesta. Keskeinen kysymys on: vaikuttavatko kauriit uhanalaisten ja harvinaisten kasvilajien ahdinkoon?
Molemmat kaurislajit ovat runsastuneet Lounais-Suomessa, ja myös saaristossa. Talvien lämpeneminen ja riistan talviruokinta ovat mahdollistaneet kantojen kasvun. Valkohäntäkauris on Suomeen tuotu vieraslaji ja metsäkauris kuuluu maamme alkuperäiseen lajistoon. Kauriiden runsastuminen on tuonut mukanaan muitakin odottamattomia muutoksia luonnossa kuin vaikutukset kasvistoon: susi ja ilves ovat palanneet myös saaristoon ja punkista on tullut ongelmalaji siellä, missä kauriita on paljon.
Arkipelagia-seuran toimesta kauriiden kasvillisuusvaikutuksia on seurattu vuodesta 2024 alkaen riistakameroilla ja samalla testattu erilaisten torjuntakeinojen mahdollisuuksia. Lähtöoletus on ollut, että erityisesti toukokuussa kukkivat näyttävät ja mehevät kasvit olisivat suosiossa muun ravinnon vasta alkaessa vihertää. Lehdoissa ja kedoilla otetuissa kuvissa on voitu todeta kauriiden ruokailevan seurannan kohteena olevien seljakämmeköiden, pystykiurunkannusten ja isomaksaruohojen kasvustoissa. Siellä aterioivat tosin myös hirvet, jänikset ja rusakot. Syötyjen kasviyksilöiden laskennoilla saadaan tarkentavaa tietoa tappioista.
Meri muuttuu, ilmasto muuttuu, ihmisen häiriö lisääntyy ja saariston linnusto on kaiken aikaa muutoksessa. Arkipelagia-seura on yhteistyössä Metsähallituksen kanssa seurannut näitä muutoksia Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella jo 1990-luvulta alkaen. Alueella on neljän seuranta-alueen verkosto, ja lisäksi satunnaisesti lasketaan muita saaristoalueita. Joka kevät touko-kesäkuussa laskijat käyvät läpi eri luotoryhmien pesivää lintukantaa. Tuloksista syntyy arvokkaita aikasarjoja, jotka kuvaavat meressä ja saarilla tapahtuvaa jatkuvaa muutosta.
Viime vuosikymmeninä ovat laskijat voineet kirjata linnustossa monia uusia ilmiöitä. Näkyvimpiä on merikotkan paluu, sen tärkeän saalislajin haahkan romahdus, merimetson suuret yhdyskunnat ja valkoposkihanhen Itämeren valloituksen rantautuminen Saaristomerelle.
Vuosittaiset lintulaskennat alkoivat aikanaan tarpeesta seurata sitä, miten uusi luonnonsuojelun menetelmä vaikuttaa lintukantoihin. 1990-luvulla täällä aloitettiin vieraspetojen järjestelmällinen pyynti, jossa saaristoalueita alettiin tyhjentämään minkistä ja supikoirasta. Metsähallituksen hankkeesta syntyi oheistuotteena useita ekologian alan väitöskirjoja ja pro gradu -tutkielmia. Tulokset ovat olleet hienoja: pienet sorsalinnut, kahlaajat ja tiirat ovat lisääntyneet kaikkialla pyynnin ansiosta. Hyvien tulosten ansiosta täällä aloitettua vieraspetojen pyyntiä ja siinä kehitettyjä pyyntimenetelmiä on alettu soveltaa laajasti koko Suomen merensaaristoissa. Ensimmäisten vuosikymmenien pyynnin myönteisistä seurauksista on luettavissa raportista ”Saaristolinnuston historia, kannankehitys ja nykytila Turun saaristossa” (ks. https://julkaisut.metsa.fi/julkaisu/saaristolinnuston-historia-kannankehitys-ja-nykytila-turun-saaristossa-skargardsfagelfaunans-historia-utveckling-och-nulage-i-abo-skargard/)
Arkipelagia-seura osallistuu näihin lintulaskentoihin tarjoamalla mukaan 2-3 lintuja tuntevaa harrastajaa sekä käyttöön seuran merikelpoista venettä.
Saaristokylien vanhoihin perinteisiin on kuulunut uuttujen eli suurten pönttöjen asettaminen telkälle ja koskelolle. Saariston asukasluvun vähentyessä uuttuperinne on hiipunut. Arkkipelagia-seuran nelivuotisessa hankkeessa uuttuja levitetään länsi- ja eteläsaariston kyläsaariin. Uuttukampanjan arvioidaan tuottavan tuhansia telkän ja isokoskelon poikasia uuttujen elinkaaren aikana.
Vieraslajeiksi kutsutaan lajeja, jotka ovat levinneet ihmisen toiminnan vaikutuksesta alkuperäiseltä alueeltaan uudelle alueelle. Samalla ne on vieneet elintilaa monilta nykyisin uhanalaisilta lajeilta.
Esimerkiksi pihojen ja kaupunkiympäristön koristeena tunnettu kurtturuusu (Rosa rugosa) on viimeisinä vuosina levinnyt istutuksilta luontoon Suomen rannikkoalueilla. Arkipelagia-seura on osallistunut torjumaan tätä haitallista vieraslajia talkoilla.
Eräs Saaristomeren saarien hankalasti torjuttavia vieraslajeja on kurtturuusu, joka on alkanut vähitellen vallata hiekka- ja sorarantoja. Seura on vuodesta 2024 alkaen organisoinut kurtturuusujen järjestelmäl-listä torjuntaa ja kehittänyt tätä varten oman menetelmän, tapille näivettämisen. Menetelmä on myr-kytön ja mitään kaivua ei tarvita. Monet mökkiläiset ovat tukeneet kurtturuusun torjuntaa osallistumal-la uusien versojen poistamiseen. Alustavat tulokset menetelmästä ovat lupaavia: kurtturuusut juuri-neen kuolevat jopa parissa kuukaudessa, kun uudet versot nypitään parin viikon välein.
Ilmoittaudu postituslistalle ja lähetä yhteystietosi osoitteeseen arkipelagia@gmail.com.
